Tämän juhlaseminaarin teema "Rohkeuteen ja iloon asti" on kannustava ja haastava. Ilonaiheita on aina löydettävissä ympäriltämme, mutta rohkeuden löytäminen tukihenkilötyöhön vaatii paljon ammattiosaamista. Mielestäni yhteisöllisyys ja verkottumisen voima voivat lisätä myös rohkeutta ja antaa iloakin.

Nuoruudessani oli paljon kylän yhteisiä talkoita ja myös monet talojen vuosittaisista töistä tehtiin talkoilla. Oli puimapäiviä, perunannosto- ja pärekattotalkoita ja monia, monia muita töitä tehtiin yhdessä. Kaikista kylän asukkaista huolehdittiin. Kukaan ei jäänyt unohduksiin tai yksin päiväkausiksi sairastamaan. Jokaisella oli oma paikkansa kylässä. Töitä tehtiin omien voimien mukaan ja siinä samalla oltiin mukana yhteisessä joukossa, kuultiin aikuisten asioita ja opittiin vanhemmilta. 

Miettiessämme nyt jokaisen maaseudun ihmisen ja kyläläisen ympärillä olevia turvaverkkoja, huomaamme, että tämä verkko ei ole nykyisin täysin ehjä. Siitä yksi näkyvä todiste on maaseudun tukihenkilöverkon olemassaolo ja sen toiminnan tärkeys. 

Aika on muuttunut, kylät ovat muuttuneet ja työt varmasti kaikkein eniten. Yhdessä tekeminen on muuttunut yhteisöllisyydeksi, ja voidaan sanoa, että se elää ja voi hyvin. Yhteisöllisyys on kuitenkin muuttanut muotoaan. Kylissä tehdään paljon hankkeita, joilla ympäristön viihtyvyyttä lisätään, on korjattu kylätaloja todella toimiviksi kyläkeskuksiksi, puolustettu kyläkouluja ja muita kyläpalveluja. Monilla seuduilla on saatu aikaiseksi paljon ns. yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja näkyvyyttä. Kylät ovat uudelleen nousseet eläviksi ja monimuotoisiksi. Ulkoiset puitteet ovat usein kunnossa, mutta voivatko ihmiset hyvin? 

Maa- ja kotitalousnaiset ovat syksyllä keränneet yhdessä MTK:n naisten kanssa maaseudun naisten viestejä päättäjille. Näistä viesteistä ja yleisistä keskusteluista ovat päällimmäisiksi huolenaiheiksi nousseet 

• tilojen yksikkökokojen kasvu  
• sukupolvenvaihdokset  
• hiljentyvät, palveluja menettävät kylät  
• tiestön kunto ja tietoliikenneyhteydet  
• PARAS - hankkeen uhat 

Kaikkien edellä mainittujen haasteiden taustalta nousee jaksaminen, riittääkö sitä! Nuorten on sukupolvenvaihdoksessa pohdittava, millä saa tilan kannattavaksi. Onko tilakokoa laajennettava, vaikka velkamäärät kasvavat ja riskit terveyden ja parisuhteen säilymisestä lisääntyvät. Voiko EU:ssa olla tulevaisuutta ilman yksikkökoon suurentamista? Myös väistyvä sukupolvi tarvitsee tukea omaan luopumisprosessiinsa samalla kun se viestien mukaan on todella huolissaan nuorten jaksamisesta. 

Työskentely maatilalla on usein yksinäistä, työtä on liikaa, eikä se edes tekemällä lopu. Siksi on tärkeää välillä lähteä, kiireistä huolimatta, muiden seuraan kuulemaan, keskustelemaan ja virkistäytymään, ettei huomaamatta voimat hupene ja jaksaminen häviä. 

Kokoonnuttaessa yhteen esimerkiksi maa- ja kotitalousnaisten tilaisuuksiin, opitaan toinen toisiltaan, kuullaan toisten elämästä ja ratkaisuista, huomataan että muilla on samoja huolia ja murheita kuin itselläkin. Samantaustaisten seurassa voimme helpommin keskustella asioista ja ongelmista. Voimme luontevasti kysellä toisten kuulumisia ja antaa huomaamattomasti tukea sitä tarvitseville. Ilojen ja surujen jakaminen on tärkeä osa jaksamista 

Uskon, että tulevaisuudessa, meidän kaikkien maaseudun toimijoiden on entistä enemmän tehtävä yhteistyötä. Meidän on opittava tunnistamaan kaikki ympärillämme liikkuvat signaalit ja niihin on osattava ajoissa vastata. Luettelemissani tämän hetken viesteissä on suuria haasteita, niin meille maa- ja kotitalousnaisille, kuin teille kaikille tänään täällä mukana oleville. Tulemme niihin varmasti vastaamaan. Toivon siihen työhön kaikille voimia, uskoa ja iloa.

Hyvät kuulijat!

Minulla on ilo olla mukana juhlimassa Maaseudun tukihenkilöverkon kymmenen vuoden toimintaa. Auli Sulinin kirjoittamassa historiikissä kerrotaan miten MTK:hon ja Melaan alkoi tulla Suomen Euroopan Unioniin liittymisen tiimellyksessä voimakkaita viestejä siitä, että ihmiset voivat maaseudulla huonosti. Kun mietittiin, mitä asialle tulisi tehdä, MTK:n sosiaalipoliittinen valiokunta yhteistyökumppaneineen tarttui Suomen Mielenterveysseuran ehdotukseen, että viljelijöitä koulutettaisiin tukihenkilöiksi. Tästä alkoi maaseudun oman tukihenkilöverkoston rakentuminen.

Luokseni sosiaali- ja terveysministeriöön ystäväni Auli tuli, kun tukihenkilöverkostoa yhdessä ajavien järjestöjen hanke ei ollut saanut myönteistä esitystä RAY:n hallituksen jakoehdotuksessa. Asia katsottiin sosiaalipoliittisessa ministerivaliokunnassa kuitenkin niin ajankohtaiseksi ja tärkeäksi, että valtioneuvosto hyväksyi hankkeen RAY:n avustettavaksi vuodelle 1998.

Maaseutuväestön henkiseen hyvinvointiin oli aloitettu kiinnittää huomiota jo 1980- luvun loppupuolella. RAY:kin oli tukenut vuosina 1992- 1996 Maaseudun Auttavaa puhelinta. Marraskuussa 1996 alettiin hakea tukihenkilöitä, joita sitten Suomen Mielenterveysseuran kanssa koulutettiin. Onnea oli matkassa. Oikeat ihmiset löytyivät tukihenkilöiksi, tiedotus onnistui, tukea tuli arvovaltaisilta tahoilta ja tukihenkilöillä oli malttia edetä tehtävä kerrallaan tässä vaikeassa haasteessa. Rahoitusta on tullut usealta eri taholta. RAY:n avustusraha suunnattiin koulutus-, puhelin- ja matkakuluihin.

Valtioneuvosto on myöntänyt RAY:lle yksinoikeuden raha-automaatti- ja kasinopeleille ja samalla on lailla säädetty, että tuotot käytetään sosiaalisen hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen. RAY on harjoittanut toimintaansa kansalaisjärjestöjen rahoittajana jo kohta 70 vuotta. Maaseudun tukihenkilöverkosto aloitti toimintansa yhteistyössä verkottuneesti, jonkalaista toimintatapaa me RAY:ssä tällä hetkellä kovasti painotamme.

Kolmas sektori eli kansalaisjärjestöt ovat tärkeä toimija suomalaisen hyvinvointimallin ytimessä. Vaikuttamistoiminnan, kansalaistoiminnan ja asiantuntijatehtävien lisäksi järjestöt tarjoavat erilaisia palveluja. Järjestöjen palveluissa on vankka arvopohja eivätkä ne tavoittele taloudellista voittoa. Ne voivat reagoida ongelmiin ja tarpeisiin nopeasti, joustavasti, kokeillen ja kehittäen. Niillä on mahdollisuus toimia myös alueilla, joilla palvelujen kysyntä on satunnaista tai vähäistä. Kansalaisjärjestöjen panos heikoimmassa asemassa olevien ryhmien ja väliinputoajien tarvitsemien palvelujen tuottamisessa on merkittävä.

Ammatillisen erityisosaamisen lisäksi järjestöjen palveluissa yhdistyy vertais- ja vapaaehtoistoiminta. Suuri osa järjestöjen tarjoamasta tuesta ja palveluista on monimuotoista tukea arjen selviytymiseen. Järjestöillä on mahdollisuus ylläpitää palveluja myös alueilla, joilla yritysmäinen toiminta ei ole kannattavaa kysynnän vähäisyyden tai satunnaisuuden vuoksi ja joilla julkisia palveluja ei ole syntynyt vaadittavan erityisasiantuntemuksen vuoksi.

Maaseudun tukihenkilöverkko- toiminta on tyypillinen hanke, jossa kohderyhmä on rajattu, hajallaan koko maassa niin, että julkisen järjestelmän olisi ollut todella vaikea lähteä luomaan valtakunnallista tukimallia. Apua tarvitsevien etsiminen ja oikean toimintatavan löytäminen on vaatinut erityisosaamista ja kohderyhmän olosuhteiden tuntemista. On todella vaikuttavaa, että jo kymmenen vuotta sitten näin monet järjestöt ja yhteisöt pystyivät yhdistämään voimansa kumppanuuteen. Ensivaiheessa koulutetut, tietä aukoneet vastaavat tukihenkilöt ovat tehneet uraauurtavan työn tuon kumppanuuden, hyvinvointiyhteistyöverkostojen synnyssä.

RAY ei voi avustuksillaan vääristää kilpailua, mutta se ei voi myöskään tukea sellaista toimintaa, joka kuuluu kunnan järjestämisvelvollisuuteen. Voimme olla kuitenkin rahoittamassa palvelujen kehittämistä. Uusia toimintamalleja järjestöt voivat hyvin kehitellä alun perin yhdessä kunnan kanssa. Silloin kunta sitoutuu mukaan hankkeeseen. Yhteistoiminta voi olla hankkeen suunnittelua, yhdessä toteuttamista, yhteisarvioimista ja tulosten yhdessä juurruttamista.  Jos tarkoituksena on, että projektin loputtua kunta ostaa palvelun, on asiasta sovittava jo hankkeen suunnitteluvaiheessa. Järjestöjä tarvitaan palvelujen kehittämiseen, koska sieltä löytyy sellaista asiantuntemusta, jota kunnalla ei ole.

Useissa tutkimuksissa on todettu, että kansalaiset eivät rakenna hyvinvointiaan vain palvelujen varaan. Lähiyhteisön tuki, oman identiteetin muodostuminen, osallisuus erilaisissa yhteisöissä, koulutus- ja harrastusmahdollisuudet sekä monet muut sellaiset tekijät, jotka eivät ole kunnallisten päättäjien määrättävissä, vaikuttavat kansalaisten hyvinvointiin. Näillä tekijöillä on palvelutarvetta vähentäviä ja hyvinvoinnin vajeita ehkäiseviä vaikutuksia.  

Nykyisin olisikin jo oivallettava, että hyvinvointia voidaan edistää myös palvelujärjestelmän ulkopuolella. Kansalaisjärjestöillä on paljon toimintoja, joissa vapaaehtoisvoimin, palkatun ammattihenkilöstön voimin tai näiden erilaisina yhdistelminä järjestetään apua, tukea, osallistumis- ja toiminta-mahdollisuuksia tai ohjausta ja neuvontaa. Monia kansalaisten ja perheiden koh-taamia vaikeita elämäntilanteita kyetään tällä tavoin selvittämään ilman, että kenellekään syntyy erityistä palvelun tarvetta.

Hyvät kuulijat!
" Muolima muuttuu, tahot taikka et, koita löytee rytinästä puolet myönteiset" – näin kuuluu yksi "rinnallakulkijan tirektiiveistä" eli yhden Pohjois- Karjalasta kotoisin olevan tukihenkilön kymmenestä viisaasta ajatuksesta.
Maaseudun tukihenkilöverkko syntyi ilmiselvästi polttavaan tarpeeseen maaseudun ihmisten kohdatessa rajun rakennemuutoksen. Tukihenkilöiksi löytyi ihmisiä, joilla motiivina oli selvityksen mukaan vahva auttamisenhalu. Tukihenkilöverkot muodostuivat monimuotoisiksi ja kussakin maakunnassa omansa näköisiksi. Parhaimmat tulokset saatiin siellä, missä palkkatyö ja vapaaehtoistyö nivoutuivat toisiinsa. Maakuntiin syntyi myös uudenlaisia yhteistyöverkostoja.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa korostuu palvelutarve ja pelko palvelujen riittämättömyydestä kasvavissa haasteissa. Palvelut ovat tärkeitä, mutta hyvinvointiin tarvitaan muutakin. Pelkistäen voi sanoa, että se mikä edistää ihmisen omaehtoista selviytymistä, edistää hyvinvointia. Tästä näkökulmasta vapaa kansalaisjärjestötoiminta on jo sinällään eräs hyvinvoinnin elementti ja RAY:n avustustoiminnan lähtökohta. Yhteiskunnallisten ongelmien monimutkaistuminen lisää tiiviimmän yhteistyön tarvetta, aitoa kumppanuutta kuntien ja järjestöjen välillä kehittämistoiminnassa.

Tällä työllä on nostettu esille työhyvinvointi myös maaseudulla. Ennakkoluuloja henkistä hyvinvointia kohtaan purettiin ja opinnäytteitäkin tehtiin. Minulla on ilo onnitella Maaseudun tukihenkilöverkkoa kymmenen vuoden onnistuneesta työstä. 

”ettekö tiedä, että tekin olette kylvömaa…”

Lähtökohtia

Maaseututeologiassa pyritään kokonaisvaltaisesti hahmottelemaan ihmisenä olemista tämän päivän ympäristössä ja erityisesti maaseudun muutoskentässä. Ihmisen arki ja kirkon usko pyritään saattamaan keskenään vuoropuheluun ja näin luomaan arjen teologiaa. Mitä kirkko ja maaseutu antavat toisilleen? Onko kirkko mieluummin lähempänä urbaania, sykkivää kaupunkitodellisuutta vai keskellä maaseudun rauhaa ja luonnon kauneutta? Vai pitäisikö kokonaan luopua yksinkertaistuksista ja vastakkaisuuksista? Onhan kaupungissakin rauhan tyyssijansa ja maaseudulla vireää, kokopäiväistä yrittäjyyttä ja työntekoa, eihän esim. karjanhoito tunne viisipäiväistä työviikkoa.

Tarkoituksena on valottaa, mitä teologia, puhe Jumalasta, voisi eri muodoissaan antaa tämän päivän maaseudulle ja ehkä painokkaammin kysyä, mitä maaseudun elämä voisi antaa teologialle ja sen tulkinnalle. Kansankirkolliseen visioon kuuluu kuva kirkosta, joka myötäelää kansan historiallisissa vaiheissa ja kulkee yksilön rinnalla. Maaseututeologia koettaa tavoitella käsitystä kokonaisuuksista sitkeiden kahtiajakojen sijaan. Se nousee vahvasti ympäristöstään, aineesta ja arjesta ja onkin luonteeltaan arjen teologiaa suomalaisessa kontekstissa. Vahvana juonteena, kuin punaisena lankana, tuntuu hengellisyys, sanan, hiljaisuuden ja hartauden viljely Kokemus Jumalan pyyteettömästä rakkaudesta – armosta – avaa voimanlähteitä elää kristittynä keskellä kaikkia murrosaikoja. Siitä avautuu myös kristillisen, diakonisen elämäntavan ja vastuun ulottuvuus.

Maaseututeologiaa toivon perspektiivistä

Maaseudun elämässä on paljon sellaista, mikä synnyttää ja ylläpitää toivoa monista synkistä tosiasioista huolimatta. Kun keräsin vuosituhansien taitteessa Toivon adressin otsakkeella Tuhat ja yksi hyvää syytä elää maaseudulla. Iloitsin siitä, että ne löytyivät! Ne löytyivät, koska ihmisillä on edelleen aitoa rakkautta maaseutuun. Tällä lienee merkitystä kovien tosiasioiden maailmassa! Rakkaus saa kohteensa voimaan hyvin, sillä rakkaus on myös tekoja.

Luonto ja kasvun ihme.  Luoja on siis koko ajan läsnä luomakunnassaan, koska ”ei lakkaa kylvö eikä korjuu”.  Sadonkorjuuta ei ole, ellei ole kasvua. Kasvun välttämättöminä edellytyksinä ovat paitsi viljelijän työ, myös luonto, jonka säätelijä antaa kasvun. Luonnon tuotteet pitävät ihmisen hengissä, Luoja ylläpitää luomakuntaansa maan ja sen kasvun kautta. Olemme riippuvaisia maasta, olemme sidoksissa Luojaan. Maan multakerros on aarre ja siemen on ihme!

Luonto ja nöyryys. Toisaalta luonto on paitsi ystävä, myös taistelupari, jolla on pelottavaa voimaa (hallat, kylmyys, kuivuus, myrskyt). Luonto opettaa nöyryyttä. Maa opettaa tekemään työtä, rukoilemaan ja kiittämään.

Luojan työtoveruus. Luoja-yhteydestä nousee ihmisen kutsumus rakastaa Jumalaa ja palvella ihmisiä mielekkäästi omalla paikallaan. Tämä on Luojan työhön osallistumista. Kautta aikojen yksi tärkeä kutsumus on ollut maan viljely, sillä ”ei lakkaa kylvö eikä korjuu”. Ei lakkaa myöskään ihmisen nälkä. Merkillistä, että tänä (liian) nopean muutoksen aikana leipäjonot ovat todellisuutta ja nälkäryhmän selvityksiä tarvitaan.

Uusia alkuja. Jumala luo jatkuvasti uutta, myös ihmisen ja maaseudun kautta. Monet maaseutuammatit hoitavat ja uudistavat luontoa – tosin myös kuluttavat ja kuormittavat. Tämä on otettava todesta vastuullista huomista rakennettaessa. Terve maaseutu kuuluu myös tuleville polville.  Ihmisen on syytä kohdella luontoa eettisesti ja diakonisesti. Luovuus sekä tarvitsee että luo elävää maaseutua. Keskellä ”ei-mitään” voi syntyä jotakin aivan uutta. Toisaalta luonto on myös ihmisen palvelija, se on ihmiselle diakoninen. Monet tietävät, miten luonto toimii kuulijana, tukijana, vastaanottajana ja lohduttajana.

Maaseudun ja ihmisen arvo. Maaseudun kannalta huonoinakin aikoina, jolloin muuttovirrat kulkevat maalta kaupunkiin, syntyy uutta kekseliäisyyttä, uudenlaisia ratkaisuja ja voidaan elää kohtuullisen hyvää elämää. Ihmiset ovat kaikkialla yhtä osaavia ja arvokkaita. Ihmisiä ei tule asettaa esim. asuinpaikan perusteella arvojärjestykseen.  Historialla on aina käänteensä ja juuri kirkko voi raottaa perspektiivejä. Monista eri syistä voi tulla sekin aika, jolloin kasvot kääntyvät, ja maaseutu, lande, alkaa näyttää puutarhalta.

Terve työ ja lepo. Ihmisenkokoinen, terve työ on haaste maalla ja kaupungissa. Jos työssä aikoo jaksaa, on sitä voitava tehdä omien arvojensa ja etiikkansa mukaisesti ”viljelyn ja varjelun” tasapainossa. (1 Moos. 2:15).  On varottava ahneutta ja elettävä kohtuullisuuden ihanteen mukaan. Elämä vaatii myös rytmisyyttä. Maassa on paljon siemeniä kasvua odottamassa, samoin ihmisessä on kätkettynä mahdollisuuksia, siemeniä ja ituja, jotka voivat tulla tarvittaessa ja levätessä käyttöön.

Luonnon ja Luojan lepoaika. Maan kierto, maan lepo marraskuussa ja uusi kasvu toukokuussa, koko elämän kierron näkeminen kasveissa ja elämissä, pitää kiinni sen tajuamisessa, että inhimillisyyteen kuuluu rajallisuus ja katoavaisuus. Ihmisen ei tarvitse olla aina jaksava ja suorittava kone. Ei pidä rakentaa luonnotonta kiirettä! Täytyy pitää ”jalat maan pinnalla”. Kirkko muistuttaa lepopäivän tärkeydestä ja tarjoaa sille sisältöä ja yhteyden ulottuvuuden jumalanpalveluksessaan.

Kristus maaseudulla. Uuden testamentin sivuilla meitä vastaan tulevat niin Galilean kalastajat kuin Juudean paimenet. Myös kirkko on pitkän perinteensä aikana näkynyt vahvasti maaseudulla. Kehitystä ei ole syytä muuttaa, vaikka kaupungeissa tarvitaankin kirkon työn vahvistamista ja uusia muotoja. Hengellisyys maalla ja kaupungissa on yhtä arvokasta. Hengellisyydessä on kyse elämän perusyhteyksien löytämisestä ja vaalimisesta.    

Retriitti, tila vetäytyä. Me muistamme Kristuksen hakeutuneen sinne, missä multa tuoksui, kalaverkkoja leviteltiin ja viljantähkät tuleentuivat. Maaseudun elämä antaa tilan ja ehkä opettaakin pysähtymään. Silti itsensä kuunteleminen ja kohtaaminen vaatii aikaa ja rohkeutta. Luonto tarjoaa siihen itsensä. Aika ajoin tulisi katsella etäämpää sitä, mikä elämässä on arvokasta ja välttämätöntä voidakseen karsia muun pois. Hiljaisessa vuoropuhelussa luonnon kanssa ihminen saa yhteyden itseensä. Luonnon keskellä ihminen avautuu Pyhän kohtaamiselle. Suomalainen tapa kulkea lenkkipoluilla, pilkillä ja hiihtoladuilla ilmentää tätä.

Puu ja hedelmät. Kristus kutsuu ihmisiä liittymään itseensä, imemään hänestä elinvoimaa ja tuottamaan hyvää hedelmää. Tämä hedelmä voi saada varsin arkiset muodot. Onko se viitseliäisyyttä yrittää ja alkaa alusta, rohkeutta olla kaivamatta leivisköitä maahan? Synnyttääkö toimeliaisuus jo sinänsä toivoa ja luottamusta ja avoimuutta elämälle? Olisiko se hellittämätöntä välittämistä toisesta ihmisestä, sillanrakennusta eri sukupolvien välillä, sukujen välillä, kaupungin ja maaseudun, köyhien ja rikkaiden, alkuperäisten ja muuttajien, tukea kaipaavien ja tukea tarjoavien välillä, tuttujen ja tuntemattomien välillä?

Armon varassa. Viime kädessä vain osa asioista on ihmisen vallassa. Ja senkin ihminen itse voi onnistua pilaamaan. Luonto kaikkineen on mahtava majesteetti ja opettaja. On opeteltava ottamaan vastaan, mitä annetaan. Ihmisten välisessä elämässä Jumalan armolla ja ihmisen nöyryydellä on paljon käyttöä, sillä pimeyden, kielteisyyden ja lamaannuksen voimat ovat aina liikkeellä. Itsensä ja ihmisen rajallisuuden tunteminen auttaa eteenpäin. Kristuksessa pysyminen on armon varassa pysymistä, hänen esikuvallisuutensa katselemista ja hyvän hedelmän salattua tuottamista.

Hengen hedelmänä hyvyyden sato. Raamattu opettaa, miten ”Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys” .  Tämän hyvän viljelystä luvataan satakertainen sato. Rinnastus ja kielikuva on varsin maahenkinen. ”Hän joka antaa kylväjälle siemenen ja suo ravinnoksi leivän, antaa teillekin siemenen ja moninkertaistaa sen, ja hän antaa teidän hyvyytenne sadon karttua”. Yhteisvastuukeräys on läpi viisikymmenvuotisen historiansa tuottanut hyvän sadon juuri maaseudulla. Tämä sana laajenee koskemaan kaikkea ponnistelua kohti yhteistä hyvää. Ihmisen hyvä toteutuu yhteydessä toisiin. Aina on kylvöaika. Kaikenikäisillä ihmisillä on tehtävää, hyviä hedelmiä kaivataan aina ja kaikkialla. Usko ja rakkaus kuuluvat yhteen. Ihmisen elämäntehtävä ei tyhjenny palkkatyöhön. Elämä on kokonaisuus. Hyvän tekeminen ja yhteisvastuu luovat toivoa.

Yhteisöllisyys ja hedelmällisyys. Yhteiskunnallinen haaste väestön syntyvyydestä kehottaa katselemaan Suomea muustakin kuin kaupunkien ahtaudesta tai kalleudesta käsin. Syntyvä lapsi, uusi sukupolvi kuljettaa mukanaan toivoa. Ja yhteisöllisyyden kaipaus koskee lähes jokaista suomalaista, jossa köyhyys on monesti yksinäisyyttä. Pitäisikö kristillistä uskoa myös tulkita yhteisöllisemmin?

Yhteyden ja sovinnon viljely. Ihmiset ovat kaiken aikaa vaarassa joutua erilleen toisistaan, pahoittaa mielensä ja katkaista välinsä. Tarvitaan tietoista pyrkimystä sopia asioita ja uudistaa yhteyksiä, ponnistella riittävään yhteisymmärrykseen ja keskinäiseen kunnioitukseen. Kristitty voi olla realisti: synnin rikkomassa maailmassa konflikteja aina syntyy. Mutta hänen ei tarvitse olla pessimisti: sovitus on kristinuskon keskistä sanomaa ja arvopääomaa, josta tulisi tehdä käytännön johtopäätökset. Sovitus muuttuu sovinnoksi.

Seurakunta yhteisöä luomassa. Voisiko seurakunta olla myös käytännöllisemmin sovinnon ja sillanrakentajan roolissa? Tämä tietenkin edellyttää että seurakunta on työ- ja luottamushenkilöyhteisössään kohtuullisessa sovinnossa itsensä kanssa. Yhdessä pärjääminen on arvo sinänsä: pitäkää huolta että tulette toimeen keskenänne.  Kaikenlainen verkostoituminen kasvattaa sosiaalisia taitoja, yhteen hiileen puhaltamista, yhteistä tahtoa ja toimintaa, hyvinvointia.

Tulevaisuus ja toivo. Kirkko ylläpitää toivoa vakuuttamalla, että elämällä on suunta ja päämäärä. Tehtävä luomakunnassa on määräaikainen ja kutsumus luonnon ja ihmisen puolustamisessa on rajallinen. Tulee aika, jolloin maa ja vedet ovat puhtaita, maassa on rauha ja kaikilla on terveyttä tuovaa ravintoa riittävästi, mitään huolta ei enää ole. Merkillistä on, että uuden maan kuvissa kaikki vastakkaisuudet ja vihollisuudet – kuvitellut tai todelliset - ovat sulaneet ja kaikki elää sisäkkäistä rauhan ja toisensa tarvitsemisen aikaa. Kaupunki kasvattaa maan hedelmää.

Kirkon maaseutuohjelma (2003) julkistettiin kevään 2003 Kirkkopäivillä Helsingissä. Maaseutuohjelman keskeiset periaatteet ovat

1) Ihmisarvon ja yhteisvastuun periaate
2) Sitoutumisen periaate
3) Yhteistoiminnan ja vuorovaikutuksen periaate
4) Palvelemisen periaate
5) Kasvatuksen periaate
6) Ympäristövastuun periaate

Myös Keski-Ruotsissa, ”vastarannalla”  Härnösandin hiippakunnassa on ilmestynyt v. 2006 julkaisu
Ett förlorat paradis – landsbygden i framtidens kyrka (Christin Nygren Sundvisson), jossa pohditaan muuttuneen tilanteen valossa kirkon työn haasteita maaseudulla.

Joskus 80-luvulla suomalaiset päättivät, että he ansaitsevat uudet arvot. Raha, tehokkuus ja kiire valittiin tärkeimmiksi vanhentuneiden arvojen tilalle. Pian nämä tulokkaat laukaisivat laman, mullistivat työelämän, hajottivat perheen ja sosiaaliset verkostot ihmissuhteitten muututtua hyötysuhteiksi. Jaksaminen vaarantui niin, että työssäkäyvistä huomattava osa vieläkin sinnittelee selviytymisensä äärirajoilla.
Tänään rahan, tehokkuuden ja kiireen muodostama ”pyhä kolminaisuus” määrää ihmisenkin arvon hyvin pitkälle. Kun ihminen tarvitsee vain työpuvun ja yöpuvun, kaikki ei ole kohdallaan. Kun levottomuus on tärkein ja oleellisin stressin lähde ihmisessä, tuntuu että jaksamisongelmat ilmaantuivat kuin tilauksesta tehtyjen arvovalintojen seurauksena. Parempaa ”kolminaisuutta” pitämään yllä levottomuutta ihmisessä on vaikea kuvitella. Jaksamattomuus on seurausta väärien arvojen perässä juoksemisesta. Taivaita tavoitellessa voimat ehtyvät.
Jos hitaasti ja perusteellisesti eletty menneisyys on ainoa, josta  kestävä ihminen rakentuu, niin miten käy kiireessä kasvaneille lapsillemme alati kasvavissa paineissa työssä ja kotona. Odottaako heitä vapiseva sydän, rauenneet silmät ja nääntyvä sielu? Yleensä saa sitä, mitä tilaa.

Millä arvoilla jaksaisimme paremmin? Ensinnäkin, meidän tulisi kyetä vastustamaan yhteiskunnan arvostuksia, jotka saavat meidät voimaan huonosti. Meidän tulisi valita arvomme huolella, miettiä omat elämänteemamme, etsiä harmoniaa, tasapainoa ja mielenrauhaa. Useimmat juoksevat niin kiireisinä väärien asioiden perässä, ettei edes niiden miettimiseen jää aikaa. Se on turhuutta ja tuulen tavoittelua, sanoo viisauskirjallisuus.
Läheisten rakastaminen, yhteisön palveleminen ja omistautuminen itselle tärkeisiin asioihin ovat
oleellisia. Kukaan itsestään terveesti välittävä ei pala loppuun. Siksi meidän tulisi kuunnella enemmän sydäntämme kuin päätämme.  

Hyvinvointiyhteiskunta on tullut kriittisen arvioinnin kohteeksi ja murrokseen, joka on merkinnyt osittain hyvinvointipalvelujen supistumista, osittain palvelujen hajautumista yksityisten ja julkisten palvelun tuottajien tehtäväksi. Hyvinvointipalveluissa on tunnistettavissa pirstoutumisen ohella eettistä rapautumista, mikä näkyy ja kuuluu sekä kansalaisten antamassa palautteessa että tutkimustuloksissa. Yksilökeskeinen ajattelu ja toiminta on jättänyt yhteisöllisyyden sivuun.

Palvelurakenne- ja kuntauudistushanke tuo hyvinvointipalvelujen tulevaisuuteen uuden ulottuvuuden. Väestö- ja palvelutarve-ennusteet ja toisaalta talouden kehitystä koskevat ennusteet merkitsevät sellaista yhtälöä, joka vaatii muokkaamaan hyvinvointipalveluja uudella tavalla. Toistaiseksi julkinen keskustelu on viipynyt kuntien yhdistymisessä, kuntien määrän vähentämisessä ja kuntien väestömäärää koskevissa hahmotelmissa. Vähäiselle huomiolle tai huomiotta ovat jääneet yksittäisiä kansalaisia koskevien palveluprosessien oikea-aikaisuus ja sisältö.

Samaan aikaan, kun julkinen hyvinvointiyhteiskunta muuttaa suuntaa, vahvistuu keskustelu kansalaisyhteiskunnasta. Mitä sillä tarkoitetaan, jää määrittämättä. Tarkoitetaanko kansalaisjärjestöjen vahvistuvaa roolia, vapaiden vaikuttajaryhmien roolia vai järjestäytymättömän vapaaehtoistyön voimistuvaa luonnetta vai näitä kaikkia? Möttönen & Niemelä katsovat, että koko kansalaistoiminnan luonne ja organisoitumistapa ovat muutoksessa ja että tulevaisuuden kuvat ovat myös ristiriitaisia. Toimitaanko julkisen järjestelmän rinnalla palveluiden tuottajina, tuotetaanko julkisia palveluita täydentäviä palveluita kuntien valvonnassa ja toivomuksesta vai toimitaanko aktiivisen ja itsenäisen kansalaistoiminnan väylinä?

Julkiset hyvinvointipalvelut ovat kunta- ja väestörakenteiden muuttuessa ja taloudellisen niukkuuden kasvaessa muuttumassa vääjäämättä. Muutos tulee koskemaan myös sekä kansalaisjärjestöjä että järjestäytymätöntä vapaaehtoistoimintaa. Möttöstä & Niemelää lainaten: ”Järjestöjen tehtävänä on tunnistaa syvät kulttuurin ja yhteiskunnan muutosvirrat. Osallistumisessa, järjestäytymisessä ja kommunikaatiossa tapahtuvat muutokset ennakoivat sekä mahdollisuuksia että vaikeuksia tulevaisuuden sosiaali- ja terveysjärjestöille. Altruismin, sosiaalisuuden ja yhteisvastuun on noustava yksilöllistymiskehityksen vastapainoksi. Toimintatavoissa on otettava rohkeasti ja samalla kriittisesti käyttöön uusia mahdollisuuksia. Järjestöjen tehtävä ei ole vain sopeutua vallitsevaan kulttuuriin, vaan toimia sen rakentavana muutos- ja uudistusvoimana.”